Olen aina nauttinut lemmikkieni virikkeellistämisestä!
Se antaa mahdottoman paljon sekä eläimelle, että sen omistajalle. Oli sitten kyseessä minkä lajin edustaja tahansa; siinä oppii käytännössä hyvin paljon eläimen lajityypillisesta käyttäytymisestä ja asioista, jotka vaikuttavat lemmikin hyvinvointiin sitä lisäävällä tavalla.
Lapsena en tiennyt sanaa virikkeellistäminen, mutta minulla oli tieto siitä, että lemmikille tulee tarjota sille ominaista puuhaa ja vaihtelua turvallisessa mittakaavassa.
Ensimmäiselle hamsterilleni Kasperille rakensin tuntitolkulla labyrinttejä. Saatoin tyhjentää nopeasti koko kirjahyllyn ja suunnitella koko huoneen kokoisen labyrintti-sokkelon lattialle niin, että pääpalkintona päätepisteessä oli suuri pähkinä-aarre ja reitin varrella erilaisia pikkupalkintoja, kuten esim.jyväsekoitusta. Kasperi sai juoksennella päivittäin asunnossa valvottuna vapaana ja oli harvinainen pieni jyrsijä siinä mielessä, että se tuli aina kutsuttaessa luokse ja kiipesi housujani pitkin syliin mutustamaan herkkuja. (Tätä muistelen huvittuneena silloin, kun koirani kirmaavat vapaana eivätkä ota kuuleviin korviinsakaan luoksetulo-kutsuja... ) :)
Hyrrä-Urhea marsu(sai nimensä samannimisen kirjan mukaan) oli ensimmäinen marsuni. Persiljatupsun houkuttelemana Hyrrä hyppi esteitä, jotka olivat rakennettu c-kasettikoteloista ja korurasiasta. Hyrrä ratkoi myös mielellään kaikenlaisia ruokaan liittyviä pulmatehtäviä. Yksi sen bravuureista oli nuuskia, minkä kipon alla oli herkkuja.
Kaikki lemmikkini ovat saaneet nauttia virikkeellistämisestä. Jokainen lajilleen sopivalla tavalla. Kaikki jyrsijäni ovat nauttineet ruoan etsimisestä, tuoreiden oksien nakertelusta ja vapaana juoksentelusta sekä seurustelusta joko lajitoverin tai ihmisen kanssa. Kiipeilytaitoiset ovat saaneet erilaisia turvallisia kiipeilymahdollisuuksia. Kaiveluintoiset taas kaivelulaatikoita ja kylpyhiekkaakin. Elinolosuhteiden kanssa olen aina ollut hyvin tarkka siitä, että tilaa on enemmän kuin minimivaatimukset sanovat.
Häkkejä sisustin varovaisesti silloin tällöin uudelleen laittamalla esimerkiksi uuden kiipeilykiven, oksan tai jotain muuta mukavaa. Tämä kaikki kuitenkin niin, että pienillä ystävilläni säilyi turvallisuuden tuntu! Koko kalustusta en vaihtanut koskaan kerralla!
Tämä kaikki on varmasti vaikuttanut siihen, että lemmikkini ovat saaneet elää hyvää, onnellista ja virikkeellistä elämää. Virikkeellistäminen ehkäisee osaltaan stereotyyppistä käyttäytymistä; kuten mm. kaltereiden pureskelua tai pakkomielteistä juoksupyörässä ravaamista. Sillä on positiivinen vaikutus myös lemmikin elinikään. :)
Virikkeellistäminen ei ole lainkaan vaikeaa eikä kallista. Se vaatii kyllä mielikuvitusta ja viitseliäisyyttä. Mutta se on äärimmäisen mielenkiintoista ja palkitsevaa. Se lisää lemmikin hyvinvointia ja antaa omistajan käyttää luovuuttaan.
Virikkeellistä vuoden alkua kaikille <3
Perjantaina 1.10. meille kotiutui kiinanharjakoira Kuminaaman Jiminy Cricket "Unto". Tänä vuonna Eläinten viikko alkoi siis pennuntuoksuisissa merkeissä...Parempaa ei voisi toivoa!!!
Unto on Oton siskon tyttären poika. Otosta tuli siis "iso-eno". 7kk:n odottamisen jälkeen tuo pieni eläinlapsi muutti vihdoin kasvattajan luota kotiin. Molemmat koirani ovat siis samalta kasvattajalta.
Unto on kolmas koirani. Otto täyttää ensi kesänä komeat kuusi vuotta ja toinen koirani "Reino" lopetettiin tammikuussa 2010. Vaikka minulla oli kokemusta jo aiemmin kahden koiran hankinnasta; tein pohjatyön entistäkin huolellisemmin! Sulattelin ajatusta itsekseni sekä muiden koiraihmisten kanssa pitkään. Harkitsin, punnitsin, mietin, haaveilin.
Olihan kyseessä sitoutuminen mahdollisesti jopa reilusti yli kymmeneksi vuodeksi! Sellaista päätöstä ei pidä koskaan tehdä hätäillen. Ei, vaikka minullakin oli jo Otto ennestään.
Uusi tulokas on aina oma persoonansa. Täysin ongelmatonta koiraa ei olekaan! Ja koirien keskinäinen kemia onkin sitten jo lukunsa erikseen.
Vaikka kasvattaja oli minulle tuttu jo entuudestaan keskustelin hänen kanssaan aluksi pitkät pätkät. Kävimme yhdessä läpi Oton luonnetta, toiveitani tulevasta pennusta, harrastusmahdollisuuksistani sen kanssa sekä tulevan pentuni vanhempien luonnetta ja terveyttä. Tässä vaiheessa narttua ei oltu vielä edes astutettu.
Perehdyin Kennelliiton jalostustietojärjestelmässä Unton vanhempien sukutauluihin ja terveystutkimusten tuloksiin. Kävin näyttelyssä reilun sadan kilometrin päässä katsomassa Unton isää varmistuakseni sen hyvästä luonteesta. Unton emän olin nähnytkin jo aiemmin pariin otteeseen! Kävin myös katsomassa eräässä näyttelyssä aiemmin samasta yhdistelmästä tulleet upeat pennut! Vaikka kaikki tieto mitä sain lupasi pelkkää hyvää; harkitsin pitkään ja tarkkaan asiaa. Kaikista eniten minua huoletti Oton suhtautuminen uuteen tulokkaaseen. Hyväksyisikö Otto Unton? En halunnut, että Otolle tulee paha mieli. Olihan moni tuttavani sanonut, että Otto on yksineläjä koirana ihmislaumassa eikä kaipaa muita koiria. Tätä väittämää en osannut oikein käsitellä mitenkään vaikka kuinka yritin. Olihan minulla kokemusta siitäkin, että yhdistelmä Otto ja Reino ei missään vaiheessa toiminut niin, että molemmilla olisi ollut vilpittömästi hyvä olla. Halusin uskoa kuitenkin, että kyse oli koirien henkilökemiasta ja Otollakin olisi sopiva kaveri jossain!!!
Tästä kääpiöluppakorvakanista alkoi pitkäjänteinen harrastukseni lemmikkieläinten parissa.
Olin vain 5-vuotias, kun vanhempani tekivät päätöksen lemmikkikanin hankinnasta. Heillä oli tarkoitus edistää empatiakykyni kehittymistä sekä opettaa vastuuntuntoa ja herätellä eläinrakkautta. Kania ei hankittu minun vastuulleni, mutta sain olla mukana sen hoitamisessa kiinnostukseni ja kykyjeni mukaan. Vanhempien valvonnassa tietenkin.
Kani, Kalle nimeltään, on minun eläin-innostukseni "perustaja-jäsen". Ilman tätä luppakorvaa ei elämäni ehkä olisi tällaista kuin nyt. En ehkä osaisi kohdata eläimiä luontevasti, enkä välttämättä toimisi vapaaehtoisena eläinsuojelun parissa.
Olin ollut mustasukkainen Kallelle. Vanhempani puhuivat sille ystävällisesti sekä hoitivat ja pitivät hyvänä. Ihan aluksi uskon kokeneeni sen kilpailijana. Tutustuttuani Kalleen paremmin; sain pehmoisen ystävän, jota sai silitellä ja pitää hyvänä.
Kalle opetti yllättävän paljon siihen nähden, että se nukkui pois reilun puolen vuoden iässä. Se antoi ensikosketuksen eläimen oikeanlaiseen kohteluun. Se opetti myös paljon siitä, miten eläimen on annettava olla rauhassa sen nukkuessa, syödessä tai vain puuhaillessa jotain lajilleen ominaista. Se opetti yhteyden sairastelun ja aggression välillä; sillä loppuvaiheessa ennen kuolemaansa Kalle oli herkkä puremaan sormia. Ei halunnut itseään koskettavan. Kalle menehtyi jonkinlaiseen kasvaimeen. Kallen poismeno oli myös ensimmäinen kosketukseni kuolemaan. Sitä kautta kehittyivät kaipuun ja surun tunteet. Väistämättömän hyväksyminen.
Kertakaikkiaan Kalle-kanin elämä oli opettavainen tarina minulle henkilökohtaisesti.
Se poiki myös kipinän empatialle, huolehtimiselle ja ennen kaikkea eläinrakkaudelle.
Olen kiitollinen vanhemmilleni, että he saivat alkuun jotain, mitä voin tehdä vielä tänäkin päivänä. Toivottavasti koko loppuelämäni ajan. Huolehtia eläimistä parhaalla mahdollisella tavalla.
Eläin ei itse voi apua pyytää. Muistakaamme, että jokainen meistä on velvollinen auttamaan hädässä olevaa eläintä. Ja jokaikinen pystyy siihen.
Pienikin teko on suurta.
Viikko sitten sunnuntaiaamuna kello 04.00 heräsin Oton jatkuvaan pään ravisteluun. Nousin yhdellä loikalla sängystä ylös ja tutkin koiran läpikotaisin. Ainoa näkyvä merkki oli molempien korvien punoitus. Ravistelua tapahtui sekunnin välein. Hieromalla hellästi korvanjuuresta sai Oton rauhoittumaan ja oloa hiukan helpotettua!
Matka kohti päivystävää eläinlääkäriä alkoi jälleen!
Vastaanotolla Otto oli ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen hyvin kivuliaan ja rauhattoman näköinen. Ei antanut tutkia itseään, läähätti ja pyrki syliin. Eläinlääkäri tutki korvat otoskoopilla sekä määräsi kipulääkettä, korvatippoja ja hellävaraisen korvanpuhdistusaineen. Ohjeeksi saimme puhdistaa korvat kerran päivässä sekä laittaa korvatippoja aamuin illoin. Ellei oireet alkaisi helpottaa; olisi mentävä uudelleen, jolloin Otto rauhoitettaisiin ja korvat puhdistettaisiin suuren nestemäärän kera imulaitteella kuivaksi imien.
Kaunis syyskuinen sunnuntai mateli ja Otto nukkui kauluri päässä rapsuteltavana sohvalla. Kipulääkkeestä huolimatta oli todella kipeä ja väsynyt. Episodi veti minunkin mieleni matalaksi. Juuri kun olin edellisiltana ehtinyt jo iloita sen tervehtymisestä...
Maanantai ja tiistai kaikki alkoi näyttää jälleen paljon paremmalta. Pään ravistelu kyllä jatkui(harvempana kuin sunnuntaina), mutta ruokahalu oli kohdallaan ja lenkkeily maistui. Otto jaksoi jopa leikkiä kanssani!
Keskiviikkona tullessani töistä kotiin Oton päänravistelu oli muuttunut huolestuttavaksi. Kävellessä koira kallisti päätään vasemmalle kipeämmän korvan suuntaan. Korvanlehtiin oli myös muodostunut pieniä rakkulamuodostumia. Kaivoin puhelimestani Tamperelaisen eläinlääkäriaseman numeron ja saimme päivän viimeisen vapaan ajan. Olin tullut ajatuksissani siihen pisteeseen, että tarvitsemme korvasairauksiin perehtynyttä eläinlääkäriä. Täällä päin kun ei viljelynäytettäkään ollut vielä otettu.
Tampereella Oton korvat tutkittiin jälleen otoskoopilla. Siistiltä näyttivät vieläkin. Korvista otettiin näyte ja puhdistettaessa ei korvista poistunut lainkaan likaa. Tätä en kyllä piränyt ihmeenä, sillä viiden vuoden ajan olen puhdistanut korvat tunnollisesti; eikä aimpia korvavaivojakaan ole ollut!
Näyte oli puhdas ja eläinlääkäri antoi diagnoosin allergisesta reaktiosta. Korvatipat ja puhdistaminen ärsyttivät kipuisia korvia entisestään ja niiden käyttö siis lopetettiin. Tilalle tuli ainoastaan lääkevoide korvanlehtien rupeutuviin rakkuloihin. Kipulääkettä jatkettaisiin, kunnes Oton olo helpottaa. Ajatus tuntui aluksi hieman hullulta, mutta jo parissa päivässä näin huomattavan eron Oton kunnon kohenemisessa. Päänravistelua tapahtui enää vain silloin, kun nyt normaalistikin terveessä olotilassa.
Tarinan opetuksia sain useampiakin:
Eläintä ei oikeasti pidä nukuttaa turhan takia. Vaikka kaikki olisi aina ollut hyvin; voi jotain sattua. Oton tapauksessa kyseessä oli allergia jollekin rauhoitus-/nukutusaineelle/herätysaineelle. Tai näiden sekoitukselle. Aiemmissa nukutuksissa mitään tällaista ei ole käynyt ja koska koirani on aina aiemmin ollut perusterve; en olettanut kohdalleni tällaista käyvänkään. Luulo ei ole tiedon väärti!
Herätysainetta ei koiralleni anneta myöskään enää. Mitä vähemmän mömmöjä, sen parempi.
Erikoistuneen eläinlääkärin luokse ajaminen tulee halvemmaksi kuin jatkuva juokseminen sellaisten luona, jotka "hiukan jotain tietävät". Meillä päin kun on enemmän tuotantoeläimiin erikoistuneita tapauksia. Tästä vielä se hyvä puoli, että koirakin saa oikeasti sen avun mitä tarvitsee ja parantuminen voi alkaa.
Aina kannattaa kysyä eläimelle lääkärissä käytettyjen lääkkeiden nimet ja laittaa ne itselle muistiin. Tällaista voi sattua koska vain ja kaikki klinikat eivät tietoja talleta.
Hammaskiven poiston aion opetella vielä itse, sillä rauhallisen koiran kanssa sekin onnistuu hereillä ollessa, vaikka eläinlääkärit siihen eivät suostukaan. Ellei tämä onnistu; etsin käsiini jonkun joka sen taitaa!
Jokainen tunnollinen lemmikinomistaja on itsessään paras arvioimaan oman lemmikkinsä terveyttä ja hyvinvointia! Kyky kyseenalaistaa saamaansa tietoa on myös toisinaan eläimen parhaaksi!
Eläinten kanssa elettäessä saattaa tulla eteen tilanteita, jolloin ennaltaehkäisevä terveydenhuolto ei olekaan niin mutkatonta ja mukavaa kuin luulisi...
Olin Oton kanssa eilen eräällä eläinlääkäriasemalla hammaskivenpoistossa. Viimeksi operaatio on tehty tammikuussa 2010 eli n.8kk sitten.
Toimenpidettä varten koira miltei aina rauhoitetaan ja nukutetaan. Tosin tiedän kyllä erään ihmisen, jolla on taito raaputtaa hammaskivi pois hampaiden pinnalta koiran ollessa täysin valveilla!!! Tätäkin olemme käyttäneet joskus, mutta kyseinen ihminen muutti kauemmaksi, joten emme voineet tällä kertaa turvautua häneen. Tämä toimintatapa ei tietenkään sovi aggressiivisille tai käsittelyyn tottumattomille yksilöille. Enkä ole myöskään kuullut eläinlääkärien käyttävän tätä tapaa turvallisuussyistä.
Saimme varatessani aikaa ohjeistuksen, että koiralle ei saa antaa ruokaa samana päivänä ennen operaatiota(yleinen käytäntö!). Menimme operaatioon klo:10.45, jolloin Otto punnittiin oikeaa lääkeannostelumäärää varten. Otolle annettiin ensin rauhoittava aine,
joka alkoi vaikuttaa ja vartin kuluttua tästä Otto sai nukutusaineen.
Tässä vaiheessa minut ohjattiin odotushuoneeseen, sillä kyseessä oli hampaiden ultraäänipuhdistus, jossa minulla ei ollut lupaa olla mukana.
Kuten sanotaan; odottavan aika on pitkä!!! Puolituntinen kului kuitenkin ihmeen nopeaan, sillä kuten koiraihmisillä useimmiten on tapana, saatiin odotusaulassa tälläkin kertaa keskustelu käyntiin; mistäs muustakaan kuin koirista!
Olin jo etukäteen pyytänyt Otolle herätysaineen operaation jälkeen, mutta kun minut vietiin huoneeseen; ei koirani meinannut yrityksistä huolimatta millään herätä. Sekunnit tuntuivat minuuteilta ja minuutit tunneilta... Vihdoin oven pamahduksen aiheuttamana kuului uninen reaktio vaimealla äänellä: Wuh! Wuh! Huokaisin helpotuksesta ja kotimatka saattoi alkaa.
Kotona Otto vaelsi hyvin epätavallisen unisena ja sekavana. Minulla oli todella outo olo! Koskaan aiemmin kiehkurakaverini ei ollut käyttäytynyt näin; vaikka toki uninen oli ollutkin ja sekavakin joskus. Minun oli aika lähteä iltavuoroon, sillä vahtivuoron vaihto oli juuri tapahtunut.
Annoin vielä viimehetken ohjeistuksen ja lähdin.
Illalla kysellessäni kotopuolen kuulumisia kävi ilmi, ettei Otto ollut vieläkään aamun jälkeen toipunut lainkaan; nukkunut vain.
Ei käynyt ulkona, ei syönyt eikä juonut. Huoli alkoi kaivautua esiin. Tuolla menollahan koko pieni otus kuivuisi! Aloin miettimään aiempia kokemuksia nukutuksista, mutten keksinyt mitään mikä täsmäisi juuri tähän tilanteeseen. Oli pakko alkaa toimimaan, joten hyppäsin autooni ja lähdin ottamaan tilanteesta selvää!
Kotona vakuututtuani ettei mitään akuuttia hätää vielä ollut soitin päivystävälle eläinlääkärille ja kerroin tilanteen. Hän pyysi antamaan vettä pieninä annoksina ja tarkkailemaan tilannetta rauhassa. Jos tilanne pahenisi, olisi lähdettävä tarkempiin tutkimuksiin.
Yön sain menemään jotenkin. Käsi koiran pehmoisessa turkissa nukahdin omaan nyyhkytykseeni. Niin avuton olo!
Aamulla kaikki oli jo hiukan paremmin, mutta Otto edelleen hyvin epätavallisen sekava. Suostui jo tulemaan pienelle kävelylle pihasta ja merkkaamaan aamupostin muiden nelijalkaisten luettavaksi. Edelleenkään ei ollut itse alkanut juomaan, joten jatkoin veden antamista pieninä annoksina. Apteekista saatavaa ravinne-geeliä annoin myös virkistämään oloa.
Päivä kului hitaasti lepäillen ja Oton vointia tarkkaillen. Viimein puoli yhdentoista aikaan vesikupin äärellä oli pieni musta kirsu, jonka alta vaaleanpunainen kieli onki vettä suuhun.
Mahtava olo! Toivoa sittenkin on!
Puolilta päivin alkoi jo naudan jauheliha maistua. Joko nyt pikkumies olisi kunnossa? Uskalsin huokaista helpotuksesta...
...mutta liian aikaisin.
Yhdestä kahteen jouduin olemaan palaverissa poissa kotoa. Lähdin hyvillä mielin, sillä Otto oli toipunut jo hurjaa vauhtia. Mitä odottikaan, kun tulin takaisin kotiin? Häntää heiluttava koira, jolla on silmäluomet aivan kuin pienet tomaatit! Punaiset, kuumat ja turvoksissa.
Soitin välittömästi eläinlääkäriin ja he pyysivät mittaamaan lämmön. Otolla oli lievää alilämpöä, joten minua neuvottiin laittamaan sille villapaita päälle ja antamaan puolikas kyytabletti ensiavuksi. Sain vielä listan eilen käytetyistä lääkkeistä ja niiden määristä sekä ohjeen mennä päivystävän eläinlääkärin luokse varmuuden vuoksi näytille.
Puolen tunnin kuluttua tästä olimme jo vastaanotolla. Oton lämpö oli palautunut normaaliksi. Kortisonia annettiin suoraan lihakseen, jotta saatiin turvotus silmistä ja suusta laskemaan. Ilman nopeaa reagointia olisi voinut käydä huonosti ja pienen eläimen hapen saanti vaikeutua huomattavasti ellei jopa estyä...
Diagnoosi oli myöhäinen allerginen reaktio, johon hoitona saatiin kortisonia pistos sekä tilaa pitää tarkkailla viikonlopun yli. Jos tapahtuu muutosta huonompaan; on otettava välittömästi yhteys päivystävään eläinlääkäriin! Muutoin odotellaan että koira voimaantuisi ja toipuisi pikkuhiljaa. Kauluri laitettiin päähän, ettei hankaisi silmiään niin kovasti. Tuon turpoamisen seurauksena tuntuivat kovin kutisevan.
Nyt tilanne on rauhallinen ja turvotus laski lähes välittömästi kortisonipistoksen jälkeen. Luomet kyllä vielä punoittavat. Otto on syönyt melkein normaalisti ja jaksanut nauttia ulkoilmastakin pienen iltalenkin verran! Elämä voittaa sittenkin!
Kurjinta sairastavan eläimen kanssa on se, ettei eläin ymmärrä vaikka miten kertoisi, että pian olet taas terve.
Eläin elää hetkessä. Tärkeintä on siis tehdä eläimen olosta niin mukavaa kuin se on mahdollista.
Pidetään huolta!
Hei,
Olen Kirsi Leppänen. Olen puuhastellut pieneläinten kanssa viisivuotiaasta asti. Minulla on ollut vuosien saatossa akvaariokaloja, kynsisammakko, kaneja, marsuja, hamstereita, kesyrottia, hiiriä, gerbiilejä, chinchilla ja seeprahiiri sekä koiria. Tällä hetkellä minulla on kiinanharjakoira Otto (Kuminaaman Delivering Milo) ja Eläinten Viikoksi meille kotiutuu Unto(Kuminaaman Jiminy Cricket); Oton siskon tyttären poika.
Eläinsuojelun pariin löysin tieni seitsemän vuotta sitten. Olen siis SEYn jäsen sekä toimin Jokioisten eläinsuojeluyhdistyksessä nuorisovastaavana sekä varapuheenjohtajana. Olen SEYn Eläintaitokouluttaja sekä kouluvierailija. Uutena toimintamuotona yhdistyksessämme olen starttaillut Ystäväeläin-toimintaa.
Intohimonani on ollut lapsesta asti toimiminen aktiivisesti eläinten ja eläinsuojelun parissa. Tätä tulen tekemään jatkossakin suurella antaumuksella.
Minulta myös kysellään lähes päivittäin neuvoja eläinten hyvinvointiin ja eläinsuojeluun liittyen.
Onnellinen ja hyvinvoiva eläin on paras kiitos eläinsuojelutyöstä.
Huolehdithan kanssani eläimistä?
